28-29.6.2012 matka Sortavalaan

Karjalan kunnaat ja "meidän pellot"

paloasema

Sortavalaa

Sortavalaa

Vaarini oli kotoisin Karjalasta, Ruskealan kylästä ja hän sanoi aina, että kuolemansa jälkeen tuhkat pitää viedä takaisin hänen synnyinseudulleen. Vaari poistui keskuudestamme yllättäen viime keväänä, ja mummo järjesti meille kaikille kotiseutumatkan Sortavalaan. Mä en ole ikinä oikein tajunnut miksi jotkut jaksavat siellä käydä ja toiset haluavat Karjalan takaisin Suomelle. Vaikka historiantunneilla on puhuttu talvi-ja jatkosodasta ja ihmisistä, jotka sodan jälkeen joutuivat jättämään kaiken taakseen, nyt vasta oikeastaan tajusin miten kauheaa se on oikeasti ollut. Erityisesti en ollut tajunnut sitä, että Neuvostoliiton aikana evakot eivät saanneet kertaakaan käydä kotiseudullaan edes hakemassa sinne jäänneitä tavaroita. Vasta Neuvostoliiton kaaduttua suomalaiset saivat taas mennä vanhalle kotiseudulleen, vaikka kommunistihallinto ei todellakaan kauheasti ollut pitänyt huolta paikoista. Olen aina pitänyt itseäni hämäläisenä (olen syntynyt Tampeella vaikka lähes koko sukuni on Itä-Suomesta), mutta ehkä matka "juurille" herätti sisäisen karjalaisen minussakin :)

vaarin kotitilalta maisemia

Camalia lehmä :)

Lähdimme siis viime viikon torstaina aikaisin aamulla kohti Niiralan raja-asemaa, 14 henkelä hyppäsi pikkubussiin. En ollut kertakaan aiemmin käynnyt missään Venäjällä, joten koko rajan ylitysproseduuri oli melkoisen jännittävää. Huumekoira kävi tutkimassa bussin, vaarin veli oli tehnyt matkaevääksi ison kattilallisen hirvisoppaa ja sitä koira haisteli melko innokkaasti (huumekoira oli labbis, ja niiden ruokahalu nyt on melkoinen). Onneksi mukana oli venäjänkielentaitoinen henkilö, joka selitti mitä kattilassa on ja matka sai jatkua. Huumekoira kävi myös haistamassa kassia missä tuhkauurna oli, onneksi se ei reagoinnut siihen!

Rajan toisella puolella ensiksi pysähdyttiin vaihtamaan rahaa ja osa porukasta osti ensimmäiset venäjä-ostokset. Sitten suuntasimme Ruskealaan ja vaarin kotitilalle Ilolaan. Venäläiset olivat neuvostoaikoina siirtäneet kaikki rakennukset muualle, joten Ilolan mäellä ei ollut enää jäljellä kuin pellot ja kiviset portaat. Peltoa oli hehtaaritolkulla silminkantamattomiin, mutta kaikki oli ihan villiniittyinä eikä niitä oltu aikoihin viljelty. (Jotenkin käsittämätöntä tuhlausta, tilat ja kaikki on ollut suomalaisten jäljiltä valmiina, mutta mitään ei ole viitsitty hoitaa ja sitten on ollut nälänhätää yms.) Ne ketkä olivat käynneet siellä aiemmin kertoivat missä rakennukset olivat sijainneet, tila oli ollut silloin melko iso ja moderni. (Myöhemmin mummo kertoi, että nuoret tytöt ja karjakot olivat kävellen ajaneet lehmät Suomeen sodan jälkeen, huh!). Ilolan mäellä sitten lämmitettiin se kuuluisa hirvisoppa ja juotiin pannukahvit. Hieman harmitti, etten koskaan päässyt sinne vaarin kanssa ja kuullut niitä tarinoita mitä vaari sieltä muisti.

kirjoitettiin nimet puuhun

Ilolasta kävimme yhdellä suomalaisella sodan muistomerkillä siinä lähistöllä. Tie muistomerkille oli aivan kaamessa kunnossa, olin varma että kohta koko jengi joutuu työntämään bussia kun jäädään jumiin, mutta ihme kyllä selvisimme matkasta mutkitta. Seuraava etappi oli pieni kauppa Ruskealassa, jossa vaarikin oli pikkupoikana käynnyt. Luultavasti toimme kauppaan koko viikon tuoton tunnissa, ja omistaja nainen oli niin onnellinen, että tarjosi vielä karkkia kaikille lopuksi. Kauppa oli pieni, mutta sieltä sai vaikka mitä! Ruokaa, viinaa, astioita, leluja, vaatteita, tupakkaa jne. Harmin paikka kun en tajunnut ottaa sisältä kaupasta kuvia.

Särkisyrjän taistelun muistomerkki

Seuraavaksi matka jatkui kohti Sortavalan kaupunkia. Ensin kävimme tarkistamassa, onko seuraavan päivän kohteemme Riekkalan saaren silta sellaisessa kunnossa, että siitä uskaltaa ajaa bussilla. Siltaa oli kuulemma kunnostettu ja kuski sanoi että hän voi seuraavana päinänä kuskata meidät saareen. Seuraavaksi lähdimme kohti hotelli Sortavalaa, jossa yövyimme. Hotellista oli tilattu meille illallinen valmiiksi, mutta kerkesimme kierrellä kaupunkia pari tuntia ennen sitä. Sortavalassa erotti hyvin, mitkä talot olivat suomalaisten rakentamia ennen sotia ja mitkä venäläisten, tyyli oli kovin erilainen. Ainoa paikka mikä oli todella loistossaan oli ortodoksinen kirkko.

Ortodoksikirkko

Sortavala

Kirkko sisältä

Hotellin illallisella tarjolla oli alkupalana hyvin smetanapitoista salaattia, pääruokana wieninleike ja perunaa ja jälkiruuaksi kahvi (odotin kyllä vielä jotain venäläisiä herkkuja, byyh!). Ruuan jälkeen lähdimme vielä kaupungille kävelemään, mutta aikaisen herätyksen takia menimme melko aikaisin takaisin hotellille nukkumaan.

Riekkalan saari

Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen (hyvää venäläistä leipää, leikkelettä, puuroa, kahvia, keitettyjä munia ja omenamehua) suuntasimme bussilla Riekkalan saareen. Vaarin isän kotitila oli ollut saaressa ja talo oli edelleen (ihme kyllä) pystyssä, piharakennukset olivat vuosien saatossa palaneet ja muutenkin hajonneet. Talon omisti vanhempi venäläinen nainen, joka oli myös syntynyt siellä. Talo oli sisältä luultavasti melko samalaisessa kunnossa kuin silloin 100 vuotta sitten kun se rakennettiin, tapettia oli vähän lisätty seinille. Nainen tosin asui talossa vain kesäisin. Ensimmäiseksi menimme Laatokan rannalle viemään vaarin tuhkat sinne minne hän halusikin. Edelleen helposti alkaa itkettämään kun ajattelen vaaria, vaikka kuinka koetan ajatella että kaikkien aika täällä valitettavasti on rajallinen. Vaarin veli lausui kauniit laulun sanat (en muista kyllä enää laulun nimeä) ja tätini oli löytänyt vaarin kirjoittaman tarinan lähdöstään kodistaan, joka myös luettiin. Tuhkien laskun jälkeen palasimme talolle juomaan sampanjaa, talon emäntä tarjosi myös kahvia, herkkuja ja venäläiseen tapaan vodkaa (klo 11 aamulla :P). Hieman erilaiset hautajaiset, mutta juuri sellaiset kun vaari olisi halunnut.

Vanhassa talossa oli muutama kerros tapettia...

Riekkalan puhelin 

Vanha navetta 

Riekkalan saaresta lähdimme vielä käymään Sortavalassa, siellä pyörimisen jälkeen matka jatkui kohti Suomea. Paluumatkalla kävimme uudestaan Ruskealan kaupassa ja myös Ruskealan ev.lut. kirkolla ja hautausmaalla. Hautausmaalla oli vielä suomalaisia hautakiviä, mutta ne oli kaikki siirretty yhteen nurkkaan. Matka Suomeen sujui ongelmitta, rajalla ei onneksi ollut yhtään ruuhkaa Suomen suuntaan, Venäjälle päin kyllä autoa oli pitkä jono. Itse jäin heti Tohmajärvellä kyydistä ja vietin viikonlopun poikaystävän kanssa Suomen Pohjois-Karjalassa mökkeillen ja lepäillen, eilen menin käymään mummolla Kouvolassa ja tänään ajoin sieltä suoraan töihin.

Venäläisissä haudoissa oli kuvat ja takana on ruokapöytä jonne on jätetty ruokaa.

Sukulaiseni suunnittelevat matkasta jo jokavuotista perinnettä ja olen todella tyytyväinen että pääsin lähtemään mukaan. Voisin kyllä lähteä ensi vuonna uudestaan, vuoden päästä suru vaarin kuolemastakin on ehkä jo vähän hälvennyt ja jäljellä on vain mukavat muistot. On myös mukavaa nyt vähän tietää sukuni historiaa ja taustoja.